Suomalaisen seuratanssin lyhyt historia
Varhainen historia
Tanssi jossain muodossa on kuulunut ihmiskunnan kulttuuriseen kehitykseen hyvin pitkään, vähintäänkin tuhansien vuosien ajan. Varhaiset tanssit olivat rituaalitansseja, joita tanssittiin hyvän sadon saamiseksi, sairauksien parantamiseksi, kilpailumielessä, erilaisten aikuistumisriittien yhteydessä sekä erilaisissa suvun ja kylän juhlissa, häissä ja hautajaisissa [1]. Tanssin varhaisesta historiasta on kuitenkin säilynyt hyvin vähän tietoa: 1000-luvulla Tegernseen luostarin munkit kuvailivat eroottista, rumbanomaista tanssia, joka sisälsi valssin piirteitä, mutta varhaisimmat varsinaiset muistiinmerkityt tanssiaskeleet ovat peräisin vasta 1400-luvulta.
Pareittain tanssiminen ei sinänsä ole pelkästään länsimainen tai eurooppalainen ilmiö. Miehen ja naisen yhdessä tanssiminen on todennäköisesti hyvin vanha ilmiö, joka on tunnettu eri puolilla maailmaa. Kuitenkin Euroopassa viimeistään renessanssiajalta lähtien kehittynyt paritanssi on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että siitä tuli 1900-luvulle mennessä monin paikoin täysin dominoiva tanssimuoto, joka syrjäytti kaikki muut muodot, soolotanssit sekä miesten ja naisten ryhmätanssit. Läntisessä Euroopassa tämä tanssimuoto oli oikeastaan 1960-luvulle asti sosiaalisen tanssin ihannemuoto, ja siihen liittyvä tanssin ja ruumiillisuuden hahmottaminen on edelleenkin hyvin voimakkaasti esillä monissa yhteyksissä. [2]
Eurooppalaisen yläluokan parissa kehittyi erityisesti renessanssin aikana useita erilaisia tansseja, jotka yleistyivät Länsi- ja Keski-Euroopan hoveissa. Hovitansseilla ja alempien yhteiskuntaluokkien tanssilla oli jatkuvaa vuorovaikutusta keskenään, ja nimenomaan 1500-luvulta alkaen kehittyivät ensimmäiset paritanssimuodot, jotka yleistyivät eri kansankerroksissa yleisesti eri puolilla Eurooppaa. Ruotsissa ja Suomessa nimenomaan puolalaistyyppiset tanssit, joissa tyypillisenä piirteenä oli pareittain pyöriminen paikallaan, saavuttivat suosiota 1600-luvulta lähtien. [2]
Alempien yhteiskuntaluokkien tanssista on olemassa vain niukasti tietoja ennen 1800-lukua, mutta kaikesta päätellen esimerkiksi ruotsalaiset ja suomalaiset polskat olivat varsin yksinkertaisia tansseja: ne sisälsivät pääasiassa paripyörintää erilaisissa käsiotteissa sekä yksinkertaisia liikesarjoja, kuten kävelyä, juoksua tai hyppelyä. Ne eivät suinkaan olleet ainoita tansseja, vaan tanssikulttuurin muutokset tapahtuivat hitaasti: keskiaikaiset piiri- ja ketjutanssit sekä esimerkiksi eläimiä imitoineet tanssit elivät niiden rinnalla vielä pitkään. Vielä 1700- ja 1800-luvuilla tallennettiinkin tämän kaltaisia tansseja varsinkin syrjäseuduilta. Kuitenkin suuntaus oli selvästi kohti paritanssien hegemoniaa, ja muut tanssit jäivät vähitellen tietynlaisten erikoistilaisuuksien, esimerkiksi häiden tai joulunajan tanssirepertoaariin, kunnes ne hävisivät kokonaan. [2]
Lähes kaikki suomalaiset ryhmä- ja kuviotanssit ovat parien tansseja siinä mielessä, että jokaisella on tanssissa oma pari ja kuvio koostuu pareista eikä yksilöistä. 1800-luvun lopulla nämä ryhmätanssit alkoivat kuitenkin korvautua tansseilla, joissa jokainen pari toimii itsenäisesti [3]. Paritansseja, jotka ovat peräisin 1800-luvulta ja joita tanssitaan tänäkin päivänä, ovat valssi (1800-luvun alkupuoli), polkka ja masurkka (1800-luvun puoliväli) sekä sottiisi/jenkka (1800-luvun loppupuoli).
1900-luku
1900-luvun alkuun tultaessa maaseudulla olivat vielä vallalla perinteiset lajit, kuten valssi, polkka, sottiisi ja masurkka, mutta erityisesti Helsingissä ulkomailta tulleet rahtilaivat toivat mukanaan soitto- ja tanssitaitoista väkeä, jotka toivat meille uuden musiikinlajin, jazzin. Jazziin tanssittiin one stepiä ja two stepiä, jotka olivatkin 1900-1910 lukujen muotitansseja. Onestepin voidaan katsoa toimineen supisuomalaisen humpan ja twostepin suomalaisen foksin esiasteina.
Syksyn 1913 aikana Suomeen saapui sensaatiomainen, eroottinen uusi tanssi, tango. Helsinkiläiset tanssikoulut tarjosivat tangotunteja jo syys-lokakuussa 1913, mutta varsinaisesti pankin räjäytti ja tangobuumin aloitti Toivo Niskanen, partnerinaan Elsa Nyström, elokuvateatteri Apollossa pidetyillä tangomatineoillaan, joista ensimmäinen pidettiin 2.11.1913. Tuosta uudesta eroottisesta, suorastaan riettaasta tanssista, oli kuultu Euroopasta etukäteen niin paljon huhuja, että Apollo myytiin loppuun neljään kertaan ja noin 3000 helsinkiläistä näki tangoesityksen, mikä oli siihen aikaan huikea määrä. [4]
Tämä aloitti Suomessa historian ensimmäisen varsinaisen paritanssibuumin. Kohta kaikkialla pidettiin tangokursseja ja myytiin tangokenkiä ja -vaatteita, tangohajuvesiä ja tangohattuja. Pidettiin tangotanssiaisia, tangoiltamia ja tangonäytöksiä. Tanssinopettajat iskivät leivän syrjään kiinni tangolla ja kehittivät omia tangotyylejään.
Tango levisi kaupunkilaisten elämään Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja Tampereella. Alun palavan innostuksen jälkeen tämä Suomen ensimmäinen tangobuumi hiipui – lähinnä lähellä argentiinalaista tangoa olevan tangotyylin vaikeuden vuoksi – ja tango alkoi jo 1920-luvulla jäädä jazzin ja foxtrotin (one step ja two step) alle, nämä kun erittäin yksinkertaisina tansseina olivat helppoja oppia. [4]
Sodan raskaat saappaat marssivat maaperällämme ja eduskunta määräsi suomeen tanssikiellon, joka oli voimassa vuosina 1939-44 ja lievennettynä vielä vuoteen 1948 saakka. Tanssimista tämä tanssikielto ei toki estänyt, vaan tämä tanssihullu kansa keksi mitä mielikuvituksellisempia tapoja kiertää ja rikkoa tanssikieltoa. Koska tanssikursseja sai edelleen järjestää, pidettiinkin kurssien aikana tansseja. Ns. nurkkatansseja järjestettiin yksityisasunnoissa, ladoissa ja metsissä. Tanssikiellon rikkomisesta saattoi saada jopa vankeusrangaistuksen, ja poliisi teki säännöllisesti ratsioita tiedettyihin nurkkatanssipaikkoihin, joilla tietenkin oli vahtivuorossa omat ”tähystäjät” poliisien varalta. Olemassaoleville tanssipaikoille vedettiin piikkilankaa tanssien estämiseksi.
Sota ei siis tappanut tanssi-innostusta. Sillä oli myös erikoinen ”sivuvaikutus”: se suoranaisesti synnytti nykyään suomalaisena tangona tunnetun tangomusiikin. Syntypaikkana voidaan pitää Syvärillä, Itä-Karjalan luovutetulla alueella sijaitsevaa Homorovitshin kylää; siellä asemasotavaiheessa 1944 tykistöluutnantti Toivo Kärki sävelsi varhaiset tangonsa, jotka antoivat kansalliselle tangollemme rakenteen ja tempon, yhdistäen saksalaisen ”marsscheeraamisen” ja venäläisen viulun kaihon ja luoden tämän ainutlaatuisen musiikinlajin. Kärki sävelsi uransa aikana yli 1400 kappaletta, joukossa satoja tangoja, joten häntä voidaan perustellusti pitää suomalaisen tangon isänä.
Kärjen sävellysten rytminen pohja oli marssimaisen selkeä, ja tähän musiikkiin alettiinkin tanssia varhaisemmalta tangobuumilta peräisin olevan ”vaikean” askelluksen sijaan foxtrotin kävelypohjaista askelikkoa: eteen-eteen-eteen-yhteen rytmityksellä hidas-hidas-nopea-nopea. Kävelypohjainen vaihtoaskeltango oli syntynyt, ja se on pysynyt kansan suosikkina sodan loppumisesta näihin päiviin asti. M.A.Numminen on sanonut, että suuret ikäluokat olisivat jääneet pienemmiksi, ellei suomalainen mies olisi keksinyt, että pelkästään kävelemällä hän pääsee naista lähelle.
Tanssilavojen historia liittyy läheisesti seuratanssin historiaan. Vielä 1940-luvulla ne tanssilavat, mitä rakennettiin, olivat pieniä, noin 10m x 10m kokoisia avolavoja, jotka olivat sään armoilla ja vaativat paljon ylläpito- ja kunnostustyötä. Näiden lavojen käyttöikä oli vain muutamia vuosia, mutta toisaalta niiden rakentaminen ei maksanut paljoa. Isommat katetut, useimmiten mutterin malliset paviljongit syrjäyttivät avolavat 1950-luvulla, joka oli seuratanssin kulta-aikaa. Nykyisistä lavoistakin suuri osa on peräisin noilta ajoilta [3]. Tanssilavojen määrä on kulttuurin ”notkahduksissa” suuresti vähentynyt niistä sadoista, joita Suomessa kulta-aikoina oli, ja samalla lavojen keskikoko on suurentunut: 1940-luvun tyypillinen tanssilava oli 100 m2 kokoinen, mutta 2000-luvulla 400 m2 kokoista lavaa saatetaan pitää vielä pienenä. Seuratanssiharrastus on siis keskittynyt ja jatkaa keskittymistään yhä suurempiin (ja harvempiin) huvikeskuksiin. Toki kesäisessä Suomessa on usein paikallisin voimin elvytetty useita pienempiä, valokuvauksellisia tanssilavoja, joilla pyöritetään kesäisin aktiivista tanssitoimintaa.
Suomalainen tango koki kolme erillistä ”kulta-aikaa”: 1940-luvulla, 1950-luvulla ja 1960-luvulla. Nämä olivat samalla seuratanssin kulta-aikaa ja tanssitarjonta laajeni 1950-luvulla humpalla, jonka nimen keksi toimittaja Antero Alpola radio-ohjelmassa Kankkulan kaivolla. Humpan suosio on jatkunut näihin päiviin asti. Myös cha chan saapuminen Suomeen 1950-luvulla aloitti pienimuotoisen lattaribuumin, jonka myötä myös rumba, rumba-bolero sekä jive ovat kuuluneet pitkään seuratanssiperinteeseemme. Latinalaisten rytmien vaikutus kuuluu yhä myös suomalaisten suosittujen tangojen bolero- ja beguine-välikkeissä.
1960-luvun lopussa seuratanssikulttuuri koki ensimmäisen pahan takaiskunsa: Suomeen saapui rautalankamusiikki, jonka tahtiin tanssittiin lähinnä rokkia ja twistiä. Twist oli yksintanssi, ja viimeinkin nuorten naisten oli sallittua tanssia yksin ja keskenään. Jotkut ovat pitäneet tätä kovana iskuna seuratanssikulttuurille, mutta luultavasti kovemman iskun toi kuitenkin keskioluen myynnin vapautuminen vuonna 1969. Keskiolut tuli kylien baareihin ja huoltoasemille, ja nuoriso alkoi kokoontua niissä. Enää ei matkustettu busseilla ja peukalokyydeillä lähiseudun tanssilavalle tapaamaan muita nuoria, nyt juotiin keskiolutta kylän baarissa ja twistattiin äänilevyjen tahtiin.
Voidaan perustellusti väittää, että seuratanssikulttuurin pelasti kuolemalta humppa. Erkki Junkkarisen vuodesta 1974 alkanut suursuosio sai kansan erityisesti humpan kautta ihastumaan uudelleen tanssimusiikkiin ja sitä myötä myös tanssimiseen. Humppabuumi huipentui Lappeenrannan vuotuisiin humppafestivaaleihin, joita pidettiin vuosina 1977-1988. Hullut suomalaiset polkaisivat humppafestivaaleilla luonnollisesti pystyyn myös monena vuonna pidetyn humppamaratonkisan, jossa humpattiin 55 minuuttia kerrallaan ja pidettiin väliin 5 minuutin tauko. Vuonna 1980 humppamaratonissa saavutettiin maailmanennätys, 65 tuntia 15 minuuttia [5].
Nykypäivä
1970- ja 1980-lukujen humppabuumin jälkeen ei suomalaisessa seuratanssikulttuurissa ole enää nähty varsinaisia ”tanssihullutuskausia”, ehkä pientä ja lyhyehköä lambada-innostusta lukuunottamatta, mutta kansanhuviksi tansseissa käyminen silti jäi. 1980-luvulla seuratanssiharrastus oli ensisijaisesti sosiaalista, ja siihen liittyi olennaisesti anniskelu ja alkoholin käyttö. Joillakin tanssilavoilla oli jopa omat ”putkat”, joihin liian päihtyneitä ihmisiä voitiin säilöä Mustan-Maijan tuloon asti. Tappelut tanssipaikoilla olivat tavallisia, eikä poliisin vierailu ollut tanssi-iltana harvinainen näky.
1990-luvulle tultaessa voidaan sanoa, että seuratanssikulttuuri palasi pikkuhiljaa juurilleen: 1900-luvun alussa kaupunkien ”hienostoväki” kävi kuuluisien tanssinopettajien salongeissa opettelemassa uusimpia tanssivillityksiä, joita tanssisalongeissa tanssittiin, kun taas ”rahvas” tanssi edelleen vanhemmalta polvelta opittuja kansanomaisia tanssejaan. Tanssimenot kaupungeissa ja maaseudulla siis poikkesivat paljon toisistaan. 1990-luvulla sama kehitys alkoi pikkuhiljaa leimata myös seuratanssikulttuuria: tanssilavoille tuotiin yhä enemmän uusia tanssilajeja, joita myös opetettiin tanssikouluissa ja -seuroissa. Osa tanssikansasta koki, että pysyäkseen kehityksen mukana on lähdettävä tanssikurssille. Osa taas ei katsonut lisäoppia tarpeelliseksi. Nämä molemmat seuratanssikulttuurin osat näyttäytyvät nykyään jokaisessa tanssipaikassa jokaikisenä tanssi-iltana.
Uudella vuosisadalla ehkä dramaattisin muutos seuratanssikulttuurissa on ollut alkoholin käytön suoranainen romahtaminen ja seuratanssin muuttuminen ensisijaisesta seuranhakuharrastuksesta sosiaaliseksi liikuntaharrastukseksi, jossa järjestetään myös kilpailutoimintaa. Muutoksen mainingeissa myös tanssiravintolat ovat käytännössä lopettaneet toimintansa; Helsingissä oli vielä 1980-luvulla kymmeniä suosittuja tanssiravintoloita, mutta niistä viimeisin, Vanhan Kellari, lopetti alkuvuodesta 2015 tanssien pitämisen. Myös perinteiset tanssilavat ovat eläneet jo pitkään murrosta, jossa vahvimmat ovat selvinneet ja kasvattaneet kokoaan ja pienemmät lavat ovat tyytyneet tuntemattomampiin keikkailijoihin ja harvempiin tanssi-iltoihin. Vielä 1950-luvulla Suomessa listattiin noin tuhat tanssilavaa. Näistä säännöllisiä tansseja järjestää enää vajaa kolmesataa tanssilavaa, ja viisi suurinta vastaa merkittävästä osasta tanssipaikkojen liikevaihtoa.
Suomalainen seuratanssikulttuuri on maailman mittakaavassa täysin ainutlaatuinen: erillisiä tanssilavoja ei muissa maissa juuri ole, eikä missään muualla tanssi-illan tanssirytmitarjonta ole niin monipuolista kuin täällä, missä yhden illan aikana pääsee halutessaan helposti tanssimaan viittätoista eri tanssilajia. Muualla maailmassa tanssiharrastus keskittyy kerrallaan lähinnä yhteen tanssiperheeseen: rock’n’swing-tansseihin, ballroom-tansseihin, Karibianmeren alueen tansseihin, tai argentiinalaiseen tanssiperinteeseen. Suomessa samana iltana soivat tango, foksi, humppa, valssit, lattarit, rock’n’swing-tanssit ja kansanomaiset tanssit. Osa tanssijoista kokee omalle tanssinautinnolleen tärkeäksi hallita kaikkien tanssien lajinomainen liike ja oppia haetaan tanssikursseilta. Osa taas luottaa vaihtoaskeltanssin perinteiseen voimaan.
Ehkä silmiinpistävin muutos nykypäivän lavatansseissa verrattuna vaikkapa 1990-luvun alkuun on kädenalitanssien suosion huima kasvu. Niistä erityisesti rock’n’swing-perinteestä tullut fusku sekä Ruotsista tullut bugg ovat vallanneet tilaa sekä perinteisemmiltä tavoilta tanssia että tanssilattialta ihan fyysisestikin. Etelä-Suomessa ei ole lainkaan harvinainen näky, että foksimusiikin soidessa vain muutama pari tanssii sen foksina ja loput ”fuskaavat”. Toisaalta taas buggina tanssitaan paljon varsinaisten reippaiden beat-kappaleiden lisäksi myös humppaa ja polkkaa. Jos olet palannut tanssilavoille pitkähkön tanssitauon jälkeen, saatat yllättyä, järkyttyäkin, tästä näystä. Muista silti tärkein: suomalainen seuratanssikulttuuri on aina ollut monimuotoista ja rönsyilevää. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa ilmentää soivaa musiikkia, vaan tanssilattialle on aina mahtunut ja pitää jatkossakin mahtua monenlaisia tapoja liikkua. Seuratanssikulttuuri Suomessa on ainutlaatuinen yhteisestä liikkeestä nauttimisen sulatusuuni.
Viitteet
[1] Petri Kauppinen, OAMK tanssinopettajakoulutus, Tanssin maailma –kurssin luentomuistiinpanot
[2] Petri Hoppu, Paritanssin kulttuurinen ja historiallinen merkitys. http://www.academia.edu/900129/PARITANSSIN_KULTTUURINEN_JA_HISTORIALLINEN_MERKITYS
[3] tanssi.net-tanssipalvelin
[4] Heikki Kahila ja Pia Kahila, Kun Suomi sanoi ”Saanko luvan”, Gummerus, 2006
[5] Lappeenrannan humppafestivaalit, Wikipedia-artikkeli. https://fi.wikipedia.org/wiki/Lappeenrannan_humppafestivaalit