Tuli hieman huono omatunto edellisestä blogistani. Se koski Seuratanssin SM-kisaa ja esittelin siinä vain finalisteja. Olisi pitänyt esitellä muitakin upeita pareja ja yksittäisiä tanssinharrastajia, jotka olivat tapahtumassa mukana. Taas. Aina he ovat. Koko sydämellään.
Toki on tapana tehdä niin, että esitellään vain voittajat, kun mistä tahansa kilpailusta kirjoitetaan. Siinä on kuitenkin jotakin perusteellisesti väärin. Oikeastaan ihan tärkeimmät ihmiset unohdetaan: Jos ne kisaajat, jotka eivät koskaan voita, jäisivät pois, koko kisaa ei olisi. Näin kaikissa lajeissa. Jos ne itsestään numeroa tekemättömät talkoo- ja puuhaihmiset jäisivät pois, paikalla olisivat vain kylmät seinät.
Tämä tuli mieleeni, kun katselin (itse valitsemiani) finalistien upeita kuvia. Missä ovat kuvat pareista, jotka tulevat aina, kun kisa järjestetään ja läsnäolollaan takaavat juuri sen, että kisa ylipäätään voidaan järjestää? He eivät yllä tuloslistoille – ja tietävät sen etukäteen – mutta tulevat silti. Siinä on oikeastaan jotakin enemmän kuin voittamisessa.
Vaikka seuratansseissa kisaaminen onkin leikkimielistä – tai ainakin pitäisi olla – siihenkin on hiipinyt liikaa tosikkomaisuutta ja veristä kilpailuhenkeä. Olen itse osaltani tuohon syyllinen, koska olen aina ollut kilpailuhenkinen (joka taas johtuu aiemmista itsetunto-ongelmistani, jotka taas eivät kuulu tähän blogiin).
Tunsin siis piston sydämessäni ajatellessani niitä kaikkia joka ikisessä kisassa mukana olleita aktiivisia tanssiharrastajia, joiden palkintokaappi ei välttämättä koskaan täyty. Silti he uskollisesti kiertävät kisoja vuodesta toiseen. Juuri he tekevät kisan, ei voittajat.
Monet näistä finaalien ulkopuolille jäävistä harjoittelevat paljon, tiedän sen. Painuvat saleille silloinkin, kun muut eivät viitsi. He tekevät sen, koska rakastavat tanssia intohimoisesti. Heille mukana oleminen on tärkeintä, ei voitto. En tiedä miten kannustaisin ja kiittäisin heitä. Olen huono sellaisessa.
Yritän kuitenkin.
Ihailen salaa ihmisiä, jotka eivät ole kaltaisiani kouhopäitä ja itsetehostajia. Ihailen maan hiljaisia myös tanssiharrastuksen parissa. Heitä, jotka mahdollistavat ”tähtien” loistamisen omalla olemisellaan. Heitä, jotka tekevät sitä mitä rakastavat, odottamatta siitä kiitosta tai palkkiota. Heitä, joille asia itsessään on se juttu.
Heitä on tanssimassa kisaparketeilla ja mukana joka ikisellä kurssilla. Toistan jo itseäni kun sanon: ilman heitä ei olisi kisoja eikä kursseja. Osa touhuaa pyyteettömästi taustalla, niin ettei kukaan huomaa sitä – koska kaikki toimii. Juuri he järjestelevät kisa- ja kurssipaikat kuntoon, juuri he huolehtivat siitä, että suulaampien olisi hyvä olla, ja juomia ja kahvipullaa piisaisi.
Joo, tiedän. Monet pärjäävät kisaajatkin toimivat edellä kuvatun kaltaisesti: vain rakkaudesta lajiin. Mutta silti. He saavat kiitosta, kunniamainintoja ja ainakin heitä ahkerasti haetaan, kun jossakin tanssitaan. Kaikilla ei ole noin, vaikka ehkä pitäisi. Ja se saa minut herkistelemään. Kun sitä sydämessään toivoo, että jokainen tanssinharrastaja voisi kokea yhtäläisiä onnistumisen ja arvostamisen tunteita kuin hekin.
En ole varma ymmärrättekö mitä yritän sanoa, koska muulloin niin kerkeä kieleni on kummallisen kankea aina kun pitäisi kiittää.
Juhani Kuosmanen