Minulle esitettiin pyyntö: Voisitko pitää esitelmän aiheesta tanssin vaikutus hyvinvointiin? Tai jotain? Sanoin joo. Tai siis kuulin sanovani. Usein tulee luvatuksi asioita ja vasta myöhemmin aivot rekisteröivät lupauksen sisällön.
Joka tapauksessa googlasin aihetta lähes uteliaana.
Sain paljon tuloksia tanssin vaikutuksesta fyysiseen hyvinvointiin. Tutkimuksia, esseitä, opinnäytetöitä… Ei mitään erityistä. Pelkkiä itsestäänselvyyksiä. Paljon akateemisilla ilmaisuilla pilattuja puisevia löpinöitä ja nollatutkimuksia: Paitsi, että hauki on kala, se on myös liikkuva kala ja liikkuva kala on liikkumatonta terveempi…
Just. Tietenkin tanssi kohottaa kuntoa, parantaa kestävyyttä, lisää hapenottokykyä… Tietenkin se ylläpitää nivelten liikkuvuutta. So f*cking what? Jokainen tanssija tietää tuon. Itsekin koen sen kropassani joka ikinen päivä – ja niin kokevat kaikki muutkin säännöllistä liikuntaa harrastavat. Näin on melkein missä lajissa tahansa.
Kun kaivoin syvemmältä, jotain sentään löytyi: Tasapainon ja koordinaation kehittyminen oli tanssissa tehokkaampaa kuin muissa lajeissa. Ja hakutuloksissa aivan alimmaisena piilotteli tanssin fyysiseen puoleen liittyvä herkkupala: Kehotietoisuus.
Tanssijat ovat tutkitusti kehotietoisempia kuin ihmiset yleensä. Jes! Mutta mitä se tarkoittaa?
Muun muassa sitä, että pystyn tietoisesti tekemään kehollani enemmän samanaikaisia asioita kuin naapurin tanssitaidoton setämies.
Esimerkiksi kykenen heiluttamaan vasenta peukaloani, oikean käteni pikkurilliä, vasemman jalan ukkovarvasta, oikeata rintalihasta ja vasenta pakaralihasta yhtä aikaa. Samalla voin vielä iskeä silmää ja tarkkailla hengitystäni. Ja kaikkea tätä tehdessäni näen, kuulen, tunnen, maistan ja haistan erinomaisesti. Kaikki tuo siis samanaikaisesti. Magic! Tanssi tekee meistä lähes fakiireja oman kehomme suhteen. Siinä erotumme muista lajeista.
Yksi asia google-tuloksissa vaivasi eniten: Ei juuri mitään järkevää tanssin vaikutuksesta henkiseen hyvinvointiin. No, joitakin tutkimuksia toki, mutta ei mitään kovin oivaltavaa. Siis tärkein juttu koko tanssimisessa, eikä kukaan ole kiinnostunut paneutumaan aiheeseen syvällisemmin! Ehkä en vain löytänyt nettiin kätkettyjä helmiä.
Niinpä syvennyn tähän minulle rakkaaseen aiheeseen ihan itse. Omin sanoin, omin ajatuksin.
Ensin täydennän otsikkoa tuolla kursivoidulla sanalla: Tanssin vaikutus henkiseen hyvinvointiin. Se on tärkeä lisäys. Mitä me tekisimme fakiirin keholla, jos meillä olisi masentunut ja neuroottinen mieli?
Hieman tanssijan aivoista…
Tutkimuksissa on havaittu, että musiikin kuuntelu aktivoi oikeaa isoaivolohkoa. Siellä erotetaan sävelet, korkeuserot, sävyt jne. Vasen lohko taas hahmottaa musiikin rytmillisen rakenteen ja mm. sävelten ajalliset kestot, eli ymmärtää musiikin matemaattisen rakenteen.
Tanssija siis eläytyy musiikkiin oikealla lohkollaan ja hahmottaa rytmiikan ja iskujen kestot vasemmallaan. Aivokurkiainen yhdistää lohkot ja toimii viestiliikenteessä kiireisenä välittäjänä. Täydellistä. Mutta ei siinä vielä kaikki. Tasapainon hallitsemiseen ja liikekoordinaatioon tanssija tarvitsee kallonsa takaosassa sijaitsevia pikkuaivoja ja vieläpä aivorunkoaankin. Siis lisko-osastoaan.
Voidaan sanoa, että orkesterin edessä hihkuva fani käyttää vain oikeaa aivolohkoaan, kun taas lavan takanurkassa taivutteleva tangopari aivojensa koko kapasiteettia. Ja uskallan epäillä käyttääkö hirvikärpästen seassa huhkiva himohölkkääjä aivojaan lainkaan.
Edellisen perusteella en yllättynyt, kun eräs tutkimus esitti kaikista liikuntamuodoista juuri tanssin ehkäisevän tehokkaimmin dementiaa.
* * *
Tässä vaiheessa haluan paljastaa henkilökohtaisen tavoitteeni, jonka olen tanssiharrastukselleni asettanut: Mahdollisimman toimintakykyinen keho, selkeästi toimiva järjenjuoksu – ja vapaana liitelevä mieli.
Olen jo edellä esitetyllä evidenssillä kohtalaisen vakuuttunut, että tanssiminen on enemmän kuin pelkkää tanssimista. Se on kehotoimintojen ja aivojen kokonaisvaltaista tehotreeniä. Huisia. Ja mieli asuu aivoissa. Seuraavaksi pohdin mitä tanssi antaa sille, eli tanssijan psyykelle.
* * *
Tunteista…
Lapsena, aivan pienenä, tunteet virtasivat meissä vapaasti. Lapset itkevät, nauravat, kiukuttelevat, saavat raivokohtauksia – ja ovat pian taas rakastettavia kuin perhoset. Tunteet tulevat ja menevät. Virtaavat.
Entä me aikuiset? Eipä juuri virtaile. Ainakaan näkyvästi. Meidät opetetaan säätelemään tunteitamme – ja me suomalaiset totisesti opimme sen. Painamme vihan piiloon. Samoin liiallisen ilon. Hillitsemme itsemme, ettemme aivan riehaantuisi. Maaseudulla liian iloista ihmistä kutsutaan edelleen vouhkaksi. Joo, kysymys ei ole kehumisesta.
Mutta se ei mene aivan noin. Keholla on nimittäin muisti. Se varastoi tunteita. Jos estämme tunnevirtaukset, ne jämähtävät paakuiksi sisällemme. Keho olisi halunnut olla vihainen ja purkaa paineitaan. Emme sallineet. Se olisi itkenyt ääneen suruaan, me soimme sille vain pari laihaa kyyneltä. Keho haluaisi olla jopa vouhka. Mutta alennamme äänemme merkitseväksi ja sanomme sille: Shhh… älä nyt munaa itseäsi. Anoppi paikalla ja kaikki.
Niinpä tunteet vuosien mittaan patoutuvat kehoomme. Muokkaavat sitä näköisekseen. Olemme käveleviä tunnevarastoja – ja se näkyy liikkeissämme.
Saatamme kulkea kumarassa, koska itkemätön suru painaa. Tai jotkut taas ovat niin jäykkiä, että tarvitsisivat saranat. Ehkä pelko on jäykistänyt heidät. Pelko, että tekee virheen. Nolaa itsensä – ja sen seurauksena menettää (muka) muiden arvostuksen. Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy aina kävellä näin…
Ympärillämme on näkymätön häkki. Se taottiin muiden toimesta. Heidän, jotka opettivat meille kuinka saa tuntea. Sallittujen tunneilmaisujen häkki. Se rajoittaa tunteittemme lisäksi myös liikkeemme. Toisilla häkki on hieman laajempi ja joillakin niin tiukka, että muistuttaa kokovartalokorsettia.
Me kokeneet tanssinopettajat olemme kuin meedioita. Me näemme ihmisten tunnemöykyt ja korsetit heidän liikekielestään. Liike paljastaa enemmän kuin tuhat sanaa – joita niitäkin on vaikea ähkiä korsetistaan käsin.
Ahaa: Tuossa köpöttää varovaisilla kymmenen sentin askelilla pilalle peloteltu kaupungin kamreeri kuin raahaten mukanaan koko kaupungin velkataakkaa. Siinä yliempaattinen sairaanhoitaja kohtelee pariaan kuin potilastaan, kiltisti ja huolehtien. Ja insinööri taivuttaa tangoaan aste kerrallaan saavuttaakseen juuri oikean taipumiskulman.
Ja tämäkin: Juoppouteen taipuva kaivinkonekuski on niin täynnä pidäteltyä vihaansa, että kun vie, niin pari todella vikisee. Nytkin hän retuuttaa jotain onnetonta kainalossaan kuin vararengasta.
Siellä viilettää porukan ADHD. Vain hetki, ja hän on kolunnut kaikki nurkat ja väännellyt itsensä ihme asentoihin ihan neuvomatta. Levottomuus on hänen kirouksensa.
Tunteet juuttuvat luihin ja ytimiin ja tekevät meistä sellaisia kuin olemme: Jäykkiä, ärtyisiä, leikittömiä, levottomia, vetäytyviä, arkoja, pinnallisia, kylmiä…
Emme voi elää vapaata ja tarpeellisen villiä elämää, jos meistä tulee tunnemöykkyjemme vankeja. Ja liian usein tulee. Sitä sitten kutsumme säälliseksi elämäksi. Minä kutsun sitä orjuudeksi. Ihminen on oman mielensä vanki.
Mutta ei hätää, pelastus on lähellä. Tango soi, ja joku jossakin viilaa jo kahleitaan tanssinopettajan terapeuttisella opastuksella…
Nimittäin:
Tanssiessa saa kokea tunteita. Ne virtaavat yhtälailla kuin hikikin. Jopa kielletyt tunteet ovat luvallisia. Vouhotuskin. Tanssin jumalat ovat laupeudessaan menneet niin pitkälle, että ovat kehittäneet melkein jokaiselle tunteelle oman tanssinsa. Vihallekin.
Mikä tanssi purkaa vihaa ja aggressiota nopeammin kuin sata psykiatria? Paso doble tietenkin! Se imitoi härkätaistelua. Taisteluhärkä painaa 500 kiloa. Sen eteen ei kannata mennä ujona. Tarvitaan uhoa ja adrenaliinia. Anna sen virrata ja illalliseksi syöt häränkyljyksiä. Siis jos et ole vegaani.
Rakkaudelle, intohimolle ja romantiikalle on olemassa oma tanssinsa: rumba. Petetyn tuskalle ja orastavalle toivolle uudesta rakkaudesta omansa: tango. Huolettomuudelle humppa ja fusku, erotiikalle ja seksuaalisuudelle mm. bachata, sylifoksi, kizomba. Ja sille vouhottamiselle… no, ehkä bugg.
Sivumennen voin mainita, että kilpatanssiaikaan minua ei päihittänyt paso doblessa kukaan. Olin lyömätön. Olin, koska minussa oli patoutunutta vihaa enemmän kuin muissa kisaajissa yhteensä. Kostin parketilla koko maailmalle erästä pikku juttua, joka minulta oli viety. Nuoruuttani. Nyt, vuosien jälkeen, olen parempi rumbassa.
Runollisesti ilmaistuna tanssiminen avaa kanavan kaikkeuteen. Ja kaikkeus ottaa kantaakseen sen, minkä sille parketilla luovutamme. Tunnepadot murtuvat murunen kerrallaan ja lopulta kaikki virtaa vapaasti. Toki virtaus ei ole pelkkää lillumista, vaan tempperamentin koskissa pyörteilee. Niin kuuluukin. Tärkeintä on, ettei joki enää ikinä hyydy.
Tietoinen läsnäolo (mindfulness) tanssissa
Mindfulness on muotitermi, joka on jo liian muotia. Siitä puhuvat kaikki. En silti usko kaikkien ymmärtävän mitä se tarkoittaa. Tanssijat ymmärtävät, vaikka eivät olisi kuulleet ikinä koko termiä. Sitä vain on tanssiessaan niin läsnä, ettei enempää voi. Tietoisesti, hyväksyvästi, koko minuudellaan. Ja niine tunteineen juuri siinä kuluvassa hetkessä, tilassa ja tapahtumisessa. Ja juuri sen parin kanssa. Aika harvoin tulee ajateltua mitään, kun tango soi. Sitä vain kokee. Tarvitseeko tuota enempää ymmärtää? Läsnäolo on tanssijalle luonnollista, ei teoriaa.
Tanssimeditaatio
Läsnäolo on läsnäoloa, mutta täydellinen poissaolo on jo meditaatiota. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole paikalla (läsnä), kuuluuko silloinkin kaatumisen ääni? Ei kuulu. Ääni syntyy aivojen tulkintana. Todellisuudessa se on vain paineaaltoja väliaineessa. Jos tulkitsijaa ei ole paikalla, on vain ne aallot, ei ääntä. Syvällistä? Ei. Vain tieteen nujertama zen-koan.
Joskus kun haluan täydellisesti tyhjentää pääni (meditoida), teen esimerkiksi seuraavan harjoituksen:
Menen piiloon kaikkien katseilta. Laitan musiikin soimaan. Annan kehoni tanssia niin kuin se haluaa. Jos se haluaa hyppiä, hyppiköön. Jos käteni viuhtovat oudosti, siitä vaan. Heilutan kenties toista jalkaa ilmassa samalla kun vääntelen naamaani. Ehkä jopa kiemurtelen lattialla. Lopulta löydän itseni sieltä kuitenkin. Lepäämästä.
Noloa?
Tuota… mistä tuolla aiemmin oli puhetta? Tunteiden säätelystä. Ja siitä, että ne jumiutuvat luihin ja ytimiin, ellemme pura niitä. Edellä kuvatulla harjoituksella saavutan monta asiaa. Tunnepatoja murtuu, kun mielen kontrolli väistyy. Kehotietoisuuteni lisääntyy, koska seuraan kehoni impulsseja niitä valikoimatta. Ja ehkä tärkein: minulla on hauskaa. Mutta älkää te tehkö noin. Nolaatte vain itsenne.
Kaipaamiamme asioita, joita tanssi mahdollistaa
Luova ilmaisu. Luovuus ei ole taiteilijoiden yksinoikeus, vaan kaikkien. Jokaisella on tarve luoda. Kun tanssit, saat aikaan jotain täysin ainutlaatuista. Sitä nimenomaista liikettä, jonka juuri teit, ei ole tehnyt kukaan toinen tismalleen samanlaisena koko kosmoksen 13,85 miljardin vuoden historiassa. Koskaan. Loit jotain aivan uutta. Sinun tyylisi tanssia, tapasi tulkita musiikkia ja ilmentää liikettä on täysin uniikkia. Erityistä.
Tai… En tiedä voiko tätä sanoa, mutta sanon silti: Oikeastaan sinä et tanssinut. Kaikkeus tanssi. Se käytti vartaloasi välineenä ilmaistakseen itseään (Anteeksi kryptisyyteni, mutta tanssi vie syville vesille).
Sosiaalisuus. Olemme laumaeläimiä. Enemmän koiria kuin kissoja. Tanssia harrastetaan ryhmissä tai tanssipaikoilla. Niissä voi olla jopa tungos. Tanssipaikka on leirinuotio, jonne kokoonnumme aivan kuin esi-isämme muinoin. Siellä rapsutamme toisiamme ja rakentelemme sosiaalisia suhteitamme. Lauman läsnäolo poistaa yksinäisyyden. Yksinäisyys on ihmisten kaipuuta. Monelle yksinäiselle viikoittainen tanssihetki on ehkä ainoa sosiaalinen tapahtuma. Henkireikä.
Tanssiryhmät ja –paikat ovat myös tasa-arvon kokemisen kannalta täydellisiä. Ketä siellä muka kiinnostaa toisten yhteiskunnallinen asema, tittelit, omaisuus? Ei ketään. Yhteinen kokemus on tanssi. Se ei erottele.
Toisen ihmisen kosketus. Tanssi ja varsinkin paritanssi taitaa olla ainoa harrastus, joka vastaa täysillä ihmisen kosketuksen ja läheisyyden kaipuuseen. Sellainenkin kaipuu meillä nimittäin on: tarve olla toisen lähellä ja tulla kosketetuksi. Myös sillä vihaisella, juoppouteen taipuvalla kaivinkonekuskilla on.
Kuinka usein me jäämmekään läheisyyttä ja kosketusta paitsi? Surullista.
Sitten viheliäisenä minän puolustuskeinona kovetamme mielemme ja emme muka edes kaipaa kosketusta ja kunnon halia. Kuulostaa miehekkäältä, mutta on sitä ehkä kaikkein vähiten. Se on vain, no, sitä surullista.
Pienet lapset kipuavat tilaisuuden tullen tuttujen aikuisten syliin hellittäväksi ja ilolla suomme sen heille. Hoitajat ja omaiset silittelevät hoitokodeissa vanhusten hiuksia ja tarttuvat heitä kädestä, koska tuntevat sen olevan oikein ja koska se rauhoittaa vanhusta.
Entä ikäluokat siinä välissä? Yksinäistä aikuista ei välttämättä kosketa koskaan kukaan. Ei ainakaan halaa.
Tanssiessa ei ainoastaan kosketeta, vaan jopa painaudutaan toista aivan liki. Jopa niin lähelle, että posket ovat vastakkain ja molemmat tuntevat toistensa hengityksen lämmön. Siinä ei välttämättä ole mitään seksuaalista (ja jos olisikin, sekään ei merkitse), saati rumaa. Kaikki on niin viatonta, avointa ja leikittelevää.
Vain kahden ihmisen vilpitön kohtaaminen. Kosketus. Toisen ihmisen läheisyys. Ohi kiitävän hetken ja vielä sen jälkeenkin molemmat tuntevat mielessään ja kehossaan kohtaamisen jättämän terapeuttisen lämmön. Voiko kauniimpaa olla?
Ehkä parin osapuolet eivät koskaan enää tapaa. Ehkä he eivät huomenna muista koko asiaa. Mitä sillä on väliä? Heillä oli hetkensä. Kaikki oli hyvin ja maailma hymyili.
Juhani Kuosmanen