Tanssi on siitä lempeä harrastus, että jokainen voi kokea olevansa siinä hyvä. Alussa. Vasta vuosien treeni paljastaa, että täydellinen liike on edelleen löytymättä. Tanssiharrastuksen alussa ryöppynä tulevat keholliset oivallukset luovat helposti lähes euforian omasta osaamisesta. Miellyttävän harhan siis. Tiedän mistä puhun, olen kokenut sen.
Oikeastaan olisi hyvää ja armollista, jos se jäisi päälle. Joillekin jää. Tapaan heitä silloin tällöin kursseillani. Osaavat kaiken, tietävät kaiken, eivätkä halua oppia entistä pois, koska se muka on oikein vain sen takia, että on. Itse olin joskus samanlainen. Valmentajien painajainen. En mennyt tunnille oppiakseni, vaan näyttääkseni mitä muka osaan. Nyt jälkikäteen muistelen sitä hieman nolona. Toki tiedän, että määrätyillä luonnetyypeillä (omani kaltaisilla) se kuuluu prosessiin, jonka läpi kuljettuaan sitten ehkä osaakin jo jotakin, mutta silti.
Muistan kun valmistauduin ensimmäiseen kisaani. Olimme treenanneet jo yli vuoden ja olin täpinöissäni. Näkevät, epäilijät, miten Kuosmanen liihottelee. Jäimme viimeiseksi. Pettymys oli valtava. Murskaava. Sapelia haavassa kääntelivät vielä kommentit, joita kuulin jälkikäteen: Joku tuomari oli ihmetellyt kuka oli se pelle, joka tuli tukka pystyssä, purkkaa jauhaen, parketille ja tanssi kaikki tanssit eturytmiin. Tunsin kärsineeni suuren vääryyden. Oikeusmurhan tanssituomareiden suorittamana.
Joku toi nähtäväksi videokuvaa suorituksestani. Se tipautti suomukset. Katsoin sitä typertyneenä yhdessä valmentajani kanssa. Hän osoitti kohdat, joissa oli jotakin väärin. Yhtään kohtaa ei jäänyt osoittamatta. Uskoin häntä. Ensimmäisen kerran halusin oikeasti kuunnella mitä hän sanoi. Nöyryys oli löytynyt. Vasta siitä alkoi harjoittelu. Kiivainta treeniaikaa kesti kilpailuineen viisitoista vuotta, mutta treeni jatkuu edelleen. Ja edelleen myös oppii uutta tanssijana ja varsinkin opettajana.
Siitä nöyryyttävästä kisakokemuksesta syttyi lamppu, joka palaa vieläkin: oikeasti hyvä tanssi on asia, jonka saavuttaa vain harjoittelemalla oikeita asioita hyvän valmentajan johdolla riittävän kauan, eli vuosia ja taas vuosia. Ei yhtä tai kahta, vaan mieluummin kymmenen – tai enemmän.
Itsestä mukavalta tuntuva tanssi on hieman eri juttu. Sellaisen tason, mukavuuden, saavuttaa aika nopeasti, ehkä juuri vuodessa, parissa. Se oikeastaan riittää aivan hyvin seuratanssinautintoon. Jopa siihen, että myös partneri nauttii. Ja se on hieno juttu. On Kosmoksen lahja ihmiselle, että kykenee nauttimaan asiasta, jota ei oikeasti vielä edes osaa. Ja se se vasta lahjojen lahja on, ettei edes tiedosta sitä.
Olenko itse hyvä tanssija omasta mielestäni nyt, vuosikymmenten harrastamisen ja treenien jälkeen? Olen ja en. Palkintokaappini pullistelee; pyttyjä on satoja. Se todistaa ainakin sen, että joskus, verrattuna joihinkin toisiin, olen ollut vireessä. Enää en ole sellaisessa lähestulkoonkaan, en ole ollut vuosiin. Enkä koskaan ole ollut lähelläkään todellisia osaajia: vaikkapa tämän hetken Suomen parhaita kilpureita, puhumattakaan joistakin jumaluuteen yltävistä Hannasta ja Victorista.
Mutta tanssilavalla menen vielä toistaiseksi kuin väärä raha: fusku sujuu, tango taipuu, cha cha skulaa, bugg… no niin… Kaiken mitä orkesteri osaa soittaa, osaan tanssia. Jollakin tavalla. Ja tuntuu taas yhtä kivalta kuin silloin alussa. Olen siis kierrokseni tehnyt. Palanut sille euforiselle tasolle, jossa tanssi tuntuu itsestä mukavalta ja jota naapurin Eeva kehuu – enkä enää oikein tiedosta osaamattomuuttani. Siinä asiassa olen hyvässä seurassa. Tai ainakin se seura on runsaslukuinen.
Saanko Luvan? 2015 -tapahtumassa näin taas todellista osaamista. Sellaista, johon kykenevät vain tuhansista lapsena aloittaneista aivan lahjakkaimmat. Ja mikäli aikoo todelliseksi tanssijaksi, on aloitettava lapsena. Ei kolmekymppisenä niin kuin minä.
Laitan oheen suuresti ihailemani Hanna Karttusen kuvat. Otokset ovat Jari Salopinon huippunäpsyjä. Nuo kertonevat sille, jolla on tanssisilmät, mitä todellinen osaaminen on: Prameita asuja ei tarvita. Jokainen lihas on tanssin muovaama. Keskittyminen ja eläytyminen täydellistä. Vartalon tasapaino ja hallinta uskomatonta. Kehossa ei ole lihasta eikä ruumiinosaa, joka EI osallistuisi tanssiin. Katsokaa vaikka Hannan oikean jalan varpaita. Kaikki on täydellistä. Silti olen varma, ettei Hanna ole vielä aivan tyytyväinen – on treenannut vasta kolmekymmentä vuotta.
Mutta haasteena: kokeilkaa itse, ottakaa selfie ja päätelkää miten se nyt noin niin kuin omasta mielestä onnistui, kun vertaatte sitä noihin. Joo. Uskon. Matkaa täydelliseen liikkeeseen taitaa vielä olla. Matka siihen suuntaan on se juttu. Muusta viis. Kosmoksen lahjat, tanssieuforia ja –flow, olkoot kanssanne.
Jussi Juhani