Vuosi sitten olin Seinäjoen tangokisassa tuomarina, tänä vuonna katsojan roolissa. Katsojana ottaa aikalailla eri näkökulman kuin tuomarina. Paljon rennomman – mutta vaativamman. Paremmuusjärjestys ei kiinnosta. Sitä hakee vain säväreitä. Erilaisuudellaan positiivisesti säväyttäviä tanssiesityksiä.
Se suomalaisen tangon tyyli, jolla noissa kisoissa (ja muissa vastaavissa) on jo muutamia vuosia pärjätty, ei enää saa meikää juuri hihkumaan. Päinvastoin. Alkaa hieman kyllästyttää. Samaa on nähty jo parikymmentä vuotta, eikä se siitä taida juuri kehittyä. Ei, vaikka kilpatanssin tekniikkaa on onnistuneesti salaa ujutettu sinne joukkoon. Olen itsekin ollut sitä ujuttamassa.
Kaipaan jo jotain erilaista. Kaipaan suomalaiseen tangoon enemmän Tangoa!
Ilmeitä, riskinottoa, leikittelyä, draamaa, erotiikkaa, outoja ja kiehtovia kuvioita…
Kissamaisen pehmeää ja kohtalokasta liikettä, jos musiikki sellaista tukee, mutta aidosti vimmaista uhoa ja voimaa, jos biisissäkin on. Siis melkeinpä mitä vain muuta kuin tutun turvallista ja melankolista askeleen venyttämistä foksirytmiin hidas-hidas-nop-nop… Kaikki tangot eivät kerro hiljaisesta kylätiestä, jolla pettyneet allapäin hipsuttelevat.
Mutta muutos on toki jo ilmassa. Seinäjoella olin aistivinani sellaista. Bongasin muutamia erilaisia tangoja, jotka tekivät vaikutuksen.
Asko Saari & Sirja Kamunen.
Parin molemmilla osapuolilla jo pelkkä habitus poikkesi erilaisuudellaan. Molemmilla irokeesikampaus ja Sirjalla goottimaailmaan viitannut tumma asu ja meikki. Vaikuttavaa.
Ja se tapa tanssia! Aavistuksen brutaalia ja sopivan röyhkeää alkuvoimaista tangoa. Siitä joko tykkää helkutisti tai sitten ei ollenkaan, mutta kylmäksi se ei jätä. Minä tykkäsin. Typistän heidän tangonsa kolmeen sanaan: siinä oli munaa.
He tekivät lähes kaiken toisin. Aloittivat eri paikasta. Eivät suostuneet naurettavaan esittelyriviin, jossa herrojen on kiltisti seisottava numerolaput tuomareihin päin ikään kuin näillä ei olisi jalkoja ja silmiä etsiä parien numeroita kisaparketiltakin musiikin soidessa.
Pari tanssi jopa pätkän vastakarvaan ilmeisesti vain näyttääkseen, että niinkin voi tehdä. Askon askeleen mitta oli aivan omassa luokassaan silloin kun hän niin halusi. Eli vartalon kannatuksessa ja tukijalan käytössä löytyi. Ja taivutuksista oli kaikki teennäinen hienostelu kaukana, mutta tunnetta siinä oli ämpärillinen. Ja ilmeet. Aitoa kadun dramatiikkaa, eikä mitään suomalaista suomuurainmyhäilyä.
Kari Laakkonen – Hanna-Mari Tuunanen.
He esittivät taas täysin erilaista tanssia edelliseen verrattuna. Aivan toista laitaa. Tykkään kuilun reunoista. Ne ovat paljon jännittävämpiä kuin tylsä keskikohta. Karin ja Hanna-Marin liikekieli tulee vanhasta tangosta (joka sivumennen sanoen on pohjimmiltaan korpeen onnistuneesti kustomoitu karvahattuversio argentiinalaisesta tangosta) ja he tekevät sen hyvin.
Liike on niin pehmeästi soljuvaa, että se on lähes lumoavaa. Ainakin se on täysin erilaista kuin perustango, johon suurin osa muista kisaajista luotti. Minä siis tykkäsin tästäkin parista. Vaikka heidän tanssissaan onkin jotakin hyvin kilttiä, ystävällistä ja kaunista, niin se on silti rohkeaa. He eivät edes yritä matkia muita, vaan kulkevat omaa tietään. Onnittelut tien valinnasta.
Vesa Varis ja Sirpa Piekkala taas olivat omalla viehättävällä tavallaan erilaisia. Jopa hellyttäviä. Vesa näytteli lähes onnistuneesti suomalaista lavatangon tassijaa, vaikka hänellä on vahva ja menestyksekäs kilpatanssitausta. Lienee treenaillut lavatangoa vasta vuoden. Sirpa taas on aivan luomutangon kannattaja. Mukava kombinaatio.
Vesa otti lavatanssisäännöt vakavissaan ja yritti piilottaa tanssitaustansa vedellen tyylikkään ylivarovaisesti, ettei paljastuisi. Mutta intoutui välillä Q& Q& rytmeihin ja säväytti salaa kunnon avauksenkin. Sitten taas palasi ruotuun.
Minkäpä sitä luonnolleen voi? Pani tekemään niin, kun musiikissa tuli sopiva kohta. Näytti minun silmiini kivalta. Se teki heidän tanssistaan raikkaan erilaista: Pikkumukavaa ja hyvällä tanssitekniikalla tehtyä vaivatonta liikuskelua, välillä sopivasti kiihdyttäen ja välillä jarrutellen. Sanoisin, että suomitangoa englantilaisen herrasmiehen eleganssilla.
Olli Syrjälä & Hanna-Leena Liukku.
Sanonpahan vain, että jos pari kisailee, niin pyttyjä on tiedossa. Toki he tanssivat lähes enemmistön tavoin, mutta heidän tangonsa lupaa jo paljon: särmää, maanläheisyyttä, tuhtia tanssitekniikkaa ja miehen raamin, jota tuulet eivät heiluttele. Määrätietoisuutta ja vastaliikkeiden voimaa. Mielenkiinnolla odottelen kehittymistä.
Muun muassa edellä mainitut parit vanhat silmäni poimivat kaikkien loistavien tangon tanssijoiden joukosta. He erottuivat erilaisella, persoonallisella tangollaan minun silmissäni. Ai niin… ja Björkbomin Petteri parinsa kanssa tietenkin. Petteri ei petä, vaan tanssii jääräpäisesti vanhaa tangoa aina, kun kisaan lähtee. Kunnioitan hänen johdonmukaista sinnikkyyttään tanssia omalla tyylillään. Vanha tango on nimittäin Seinäjoen kisoissa uusi tango. Ja kaikki uusi on kuin raikasta vettä.
Huom!
Tällä kirjoituksellani en millään tavoin halua vähätellä Seinäjoen kisoissa menestyneiden tanssijoiden tanssitapaa. He ovat yksinkertaisesti tyrmäävän hyviä osaamisessaan. Näin aivan loistavia suorituksia ”perinteisestä” tyylistä. Olen vain juuri nyt innostunut uudistamaan suomalaista tangoa.
Haastan kaikki kokeilemaan rohkeasti eri juttuja. Pääasia, ettemme jämähdä ikuisesti samanlaiseen liikekieleen ja ilmaisuun, vaan kokeilemme rohkeasti jotain muuta. Tangomusiikki muuttuu, sanoitukset nuorentuvat, solistit ja orkesterit vaihtuvat, miksi ei sitten tanssityylikin?
Seinäjoen lavatangokisan mestaruuden voitti Teemu Simonen & Riikka Simonen.
Aivan ihastuttavan taidokas ja pehmeästi liikkuva pari. Tanssivat varman päälle jo muutaman vuoden muodissa ollutta tangotyyliä. Ovat siinä vakuuttavia. Jopa suvereeneja. Kuinka muuten voisi ollakaan, onhan Riikka aloittanut tanssinsa Kuopiossa (meikän opeissa). Onnittelut.
Jussi Juhani Kuosmanen, diplomitanssinopettaja, tangofani
Kuvat: Maiju Landström